Tarina pienestä katastrofimagneetista...

Olipa elipä kerran pieni katastrofimagneetti, joka rakasti matkustelua ja lukemista. Päivät pitkät hirveen sulonen katarstrofimagneetti aina ahersi ähersi kirjojensa parissa haluten tulla isona suureksi ja viisaaksi kuin nalle puhista se kamalan viisas pöllö. Eräänä päivänä kaksi vuotta pienen tulvimishetken jälkeen (jota jotkut myös tieteellisemmältä nimeltä tsunamiksi kutsuvat) pieni katastrofimagneetti päätti lähteä reissuun kaukaiselle ja eksoottislle Oahun saarelle Hawaille. Hän pakkasi kämppikseltä lainaamansa pikkuruisen lentolaukun (jonka kyljessä muuten oli hirveen sulonen merihevosen kuva) ja suuntasi kohti kookospähkinöillä ja ruokohameilla vaatetettujen hulatyttöjen maata.

Pieni katastrofimagneetti oli kerrankin päässyt repäisemään ja lensi ensimmäisessä luokassa. Tuo olikin kamalan kätevää, sillä LAX:n ruuhkainen kenttä olisi voinut saada pienen katastrofimagneetin raivon partaalle kaikkine tuskastuttavine piiiiiiiiiiiiiiiitkine jonoineen. (Kukaan tuskin olisi halunnut nähdä kohtausta kun pikkuruinen tytön tyllerö muuttuu hitaasti haalean punertavasta retiisiäkin kirkkaammaksi ja lopulta räjähtää hyppimään tasajalkaa ja huutaan suoraa kurkkua ”mä haluun et tää jono loppuuuuuuuuuuuuu” tai vielä parempi ois toi sama englannix ”I want this line to end right now or I'll explode!!!” siitä oliskin saatu joku kiva piiristystilanne ja pommiryhmä kokoon…) Niinpä katastrofimagneetti olikin kauhean onnellinen kun saattoi vain hymy huulillaan morjestellen painella jonojen ohi ensimmäisen luokan lentolippua heilutellen. Kauhean onnellinen hän oli myös siitä että heti koneeseen istuuduttuaan kamalan näppärä lentoemo tuli kiiruhtaen kysymään et ”Sprenchen sie Deutch?” ja mitähän sais olla juotavax näin kun odotellaan vielä tuon halpisluokan boardausta. No kuten kaikki 1st class:issa lentävät pieni katastrofmagneetti otti teetä!!! Kyllä vain luit aivan oikein. Oikein ison kupin teetä. (selvennyksex todettakoon et pikkuinen pystyi hädin tuskin uskomaan että edes omisti nenää, joka oli tukossa jo luoja tietää monettako päivää…joten alkomahooli ja shamppanja eivät siis olleet rangking listalla ihan heti kärkikolmikossa… ) No tulihan lopulta myös se aika kun katastrofimagneetti päätti ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa käyttäytyä kuin oikea 1st class lady ja tilasi uskomattoman maistuvan Finlandia mango cocktailin! YUMMY!! Ja mikä ihmeellisintä. Pikku katastrofimagneetti sai suurta tyydytystä syödessään aamiaista ihka oikealta lautaselta vastalämmitetyn croisantin kera mmmmmmm……

Honolulussa se olikin sitten sadun loppu ja Back to reality ja halpis turistiluokan hotelliin. Oh well nothing lasts forever. Pikku katastrofimagneetti ihastui Waikikiin heti ensimmäisellä silmäyksellä. Kaikki ne kauniit hotellit ja Japanilaiset morsiusparit, jotka kirmasivat limusiineista toiseen ihastuttavissa merkkiluomuksissaan. Palmut, jotka reunustivat rantaa ja ALOHA (hei, näkemiin) ja MAHALO (kiitos) toivotukset joita kaikui korvissa minne ikinä eksyitkään. Tosin aivan samalla lailla kuin turtuu ”sä näytät tänään tosi hyvältä” kommentteihin, joita satelee joka puolelta koko ajan, turtuu myös noihin aluksi niin kauheen eksoottisilta kuulostaneisiin Hawaijin kielisiin tervehdyksiin. Ja siinä vaiheessa kun miljoonatta kertaa joudut kiertoajelubussissa leikkiin kauheen innokasta turistia ja toistaan lennokkaasti lujaan ääneen aaaaaaaaaaaaaalooooohaaaaaaaa, sun tekis mieli vaan erottautua joukosta heittämällä kehiin shuuuuuuuut uuuuuuuup. Plus niitä Japanilaisturisteja on Oahulla oikeestaan niin paljon et alat epäileen josko Tokio on muuttanut cityyn ihan kokonaan.

Style varvassandaaleilla, videokameralla ja aina niin kauhean käytännöllisellä digikameralla varustettu katastrofimagneetti päätti kuuliaisesti tehdä tehtävänsä ja antaa oman osuutensa Hawaijin pääelinkeinolle ja syylle, miksi paikalliset kaiken maailman hirvittäviin lomakledjuihin ja kirjaviin rytkyihin pukeutuneita hönttejä turisteja sietävät. Eli turismille. Niinpä pikku katastrofimagneetti meni ja osti koko päivän saaren kiertoretken!! Reissulla oppii yhtä sun toista kamalan hyödyllistä, kuten hawaijin kansalliskalan humuhumunukunukuapuan, (jonka hirveen fiksu katastrofimagneetti tiesi jo entuudestaan mökkipippaloissa melkein selvipäin pelatusta trivial pursuitista. Yritäpäs muuten lukee toi kalan nimi ääneen humalassa, nice challenge I would say ), ukulelen suomennoksen eli hyppivän kirpun ja että Hawaijilla on ollut yhteensä 8 hallitsijaa, joista ensimmäiset 5 hirveen mielikuvituksellisesti kaikki samannimisiä Kamehamehoja.

Ja sitten koitti se aika. Se hetki, minkä mukaan pikkuinen katastrofimagneetti kantaa nimeään. Tuli ilta ja tuli aamu. Ja aamun myötä jumalaton tärinä ja tutina. Hiukan yli kello seitsemän aamulla pikkuinen katastrofimagneetti heräsi järisyttävästä unesta vain todetakseen, ettei se ollutkaan uni mikä järisi vaan koko hemmetin hotelli hänen ympärillään. Viidentoista sekunnin ajan kaikki irtaimisto huoneessa huojui kalistavaa ääntä pitäen, kuin asfalttiporaa olisi käytetty seinän takana ihan piruuttaan, jotta naapurin lasiesineet varmasti putoaisivat hyllyistään. Pikkuinen katastrofimagneetti onneksi muisti LA:n kiertoajelullaan saamansa tietoiskun, että järistyksen kohdatessa turvallisin paikka on suunnata wc:n ovenkarmin alle, sillä se on kantava seinä. Niinpä tietysti pikkuinen katastrofimagneetti meni tottelevaisesti aivan wc:n ovenkarmista vastakkaiseen suuntaan ja urkkimaan ulos ikkunasta vain todetakseen, että niinhän ne kaikki muutkin naapurit hienosti rikkoivat tuota kultaista sääntöä ja kurkkivat ulos omista koloistaan. Tuon kaiken jälkeen oli hirmuisen kiva huokaista helpotuksesta vain kuullakseen pienen kliksauksen NAKS ja bye bye elctricity. Noh, kukapa sitä sähköä tarvitsisi keskellä tuulista sateista ja vilpoista päivää? Pikkuinen katastrofimagneetti tosin sai todeta, et näköjään sitä kaipailivat ainakin ne kaikki lukemattomat turistit jotka naurettavan pitkissä hitaasti kuin Toropaisen Jorman ajatuksenjuoksu liikkuvissa jonoissa tuntitolkulla jonottivat saadakseen lähimarketeista ruokaa. Kyllä vain sähköjä ei, joten liikkeeseen uskallettiin päästää vain 5 henkeä kerrallaan ja kaikki laskutoimitukset tehtiin vanhan hyvän ajan malliin kuin talvisodan aikana ikään käsin. Kyllä helmitaulullekin siis vielä on tarvetta hädän hetkellä, hienoa tietää tuo pohti pikku katstrofimagneetti toisinaan niin olemattomissa aivonystyröissään ja päätti ehdottomasti hommata sellaisen seuraavalle reissulleen mukaan.


Hei , jos sinäkin haluat nyt sign up for pikku katastrofimagneetin listalle niitä kavereita, jotka ovat päättäneet että rakastavat liikaa elämäänsä eivätkä enää ikinä turvallisuussyitä matkusta pikku katastrofimagneetin kanssa yhtään mihinkään, niin nyt ois hyvä aika. Paikkansa listalla ovat jo lunastaneet:

*Milla
*Cory
*Sami
*Tatu
*Mari

Eli tilaa vielä riittää...